Viisi varpusta

Viisi varpusta oksalla

puun käsivarrella

kaarnasta kasvaneet hiusten lehvästön emosuojassa

tietämättä muusta kuin vahvasta olkavarresta,

lihasvesistä varpaissansa

mietteissään jokainen seisoo katsoen viiteen määrään,

toistensa puolesta silmäten suuntaansa.

Hitaasti kääntyy päivän pyörä ja varpujen nokat uusiin

välisiin ilmanaloihin, poikkeaviin paikkoihin.

Kesä kypsyy kuumana ja sulkasato tekee varpusista sitä

mitä luullaan mitättömyydeksi tai ylistetään tasa-arvoksi.

Pois on miehuuden uho, naiseuden munaviettelys.

Vain poikasten mustuudesta pidetään kiinni,

kunnes tummenevat elokuun yöt pitävät niistäkin huolen,

pitävät huolen kuolevaisuuden loppulaskusta,

muuttaen höyhenpallot hopealanteiksi

vanhusten tähtikartoille.

Mutta viisi varpusta kääntää päätään

hitaammin kuin maapallo,

kuin alkupyörä pyörii.

Laitojen metsät

vetävät kevyesti ja viipyen henkeä,

siten kuin maailmaa luotaessa,

kun arveltiin ensimmäistä epäröivävalon vetoa täyteyden yöhön.

Varpuset katsovat kauas,

sormilinnut eivät kiirehdi töihin,

kääntämään avaruuden peittoja kaivojen ylle.

Ne istuvat hiljaa odottaen sillä niille on annettu ohje,

ettei saa liikkua ennen kuin maailma katoaa,

ajan loiske poistuu

ne istuvat korkealla oksallaan

tummien pilvilehtien alla,

jotka pidättävät vesiä,

estävät tulvaa hukuttamasta maata.

Turhaan, sillä maallahan on aina ollut kidukset,

tuolla isolla kalalla.

Varpuset istuvat kukin omalla laidallaan pöydän kantta,

olevan ratasta, tasapainon vuoksi

hyvin erillään toisistaan.

Ne ovat kyllin suuria pelkällä istumisellaan keikauttamaan pyörää,

horjuttamaan sen vaakaa ainoastaan ajattelemalla kylkensä painoa.

Pienellä liikahduksella,

asennon hienonhienolla vaihdolla,

täydentämisellä, korjaamisella,

pelkällä asennon tiedostamisella

kaulan kääntämisellä ajatuksissa,

kaulan alisen maan muistamisella.

On aamu ja aurinko näkyy mäen takaa.