Perhonen

Varjoinen tie paahteisen niityn laidassa reunusti puutarhapalstoja. Puutarhatilkuilla oli mehiläisillä kiire. Myös eräällä toukalla oli kiire, sillä sitä ohjasi rakkaus, joka etsi määränpäätään, isoa helakanpunaista, punaisenpunaista ruusua, punaisuuden korkeushyppyennätystä koettelevaa ruusua, eikä se ruusu ollut enää nuppu.

Ruusu oli juuri avautunut täyteen loistoonsa, se oli hyvin harkitusti kääntänyt ulospäin terälehtikerroksen toisensa jälkeen, jokaisen hiukan punaisempana kuin edellisen. Sen hengityksen estävä pysähtyneisyys täydellisyyden kynnykselle ennen palatsin luhistumista takanaan keräsi kaiken sädehtiväisyyden kaikkialta, missä sitä suinkin oli, ja tähän ruusuisuuden punaisuuteen oli toukan koko olemassaolo viritetty.

Vaikka toukkaa veti ohut hopeinen säie, joka sitoi sen ruusun kohtaloon, toukka liikkui vaikeasti. Mikään ei kuitenkaan sitonut ruusua toukkaan. Ruusu oli tyhjän tontin valtias. Se oli palstansa ainoa ruusu, tienoon ainoa ruusu mutta toukkia, heitä on paljon.   Toukan rakkauden ilmaisu ei ollut mutkatonta, koska toukan piti vuorotellen liikuttaa etupäätään ja peräpäätään. 

Toukan elämä oli sitä, että se möngersi hitaasti paikasta toiseen. Mutta toukkaa oli kohdannut sellainen harvinainen onni, että se oli nähnyt ruusun ja vaikka tie oli pitkä, oli toukalla aie, joka sitoi sen jokaisen turhalta näyttävän liikkeen yhteen valosäteellä, kaikki liikkeet kauniiksi kimpuksi. 

Liikkumisen suunnitteluun meni niin paljon aikaa.  Sekin oli vaivalloista, koska ei toukka muistanut, kummalla päällä se piti tehdä ja sitten jos teki, oikeaa tietoa ei löytynyt kummastakaan päästä!  Tietoa siitä, kuinka päästä eteenpäin. Menoa hankaloitti se, että toukalla oli mielikuva helposta liikkumisesta, olemisesta jo siellä, missä sen olisi pitänyt olla, ruusussa, ja oli hyvin hämmentävää, ettei se ollut siellä, missä oletti olevansa.

Pitkään toukka odotti olemisensa siirtymistä oikeaan osoitteeseen mutta koska sitä ei tapahtunut, se käytti kaiken tahtonsa saadakseen siirtymisen aikaan jollain pitkulaisen kehonsa osalla. Tieto etsi paikkaansa toukan kehossa. Ensin etupää. Etupään kanssa oli työskenneltävä pitkään, koska kolme jalkaparia eivät tulleet toimeen keskenään. Takapään käsnäjaloista ne eivät halunneet edes tietä mitään, koska nämä olivat aivan toista lajia kuin ne. Pitkula monien jalkaparien keskellä oli kuitenkin kiinni erirotuisilla jaloilla kulkevissa ääripäissä. Takapää jäi liian kauas, kun etupään jalat olivat saaneet askeleensa sovitetuiksi rytmiin, joka siirsi niitä ruusun reittiä annettuun suuntaan. Tie on ruusu.

Takapää ei seurannut etupään mukana vaan jäi vain paikoilleen. Käsky takapäälle piti sitten siirtää takapäähän. Kun käsky oli siirtynyt pienenä sykkivänä valopisteenä takapäähän, piti alkaa valmistella liikuttamista. Etupää agitoi takapäätä tähän liikkeeseen, jotta olisi päässyt jatkamaan matkaa. Takapää olisi jäänyt paikoilleen mutta se kiskaistiin nopealla nykäyksellä hereille ja aloittamaan omat askeleensa.  

Toukan sydän taas halusi lentää ruusun luo. Sen sydän oli samaa ainetta ja väriä kuin ruusu. Sydän ei edes ajatellut jalkoja, ei tiennyt niistä, ei ollut koskaan ottanut niitä huomioon. Olemassaolollaan toukka maalasi ruusua, punaisen kerroksen punaisen päälle. Se oli ruusun punaisuuden lähde. Sivellin, joka sai ruusun hehkumaan.

Toukalla oli unelma nopeasta liikkumisesta. Sillä oli hullu idea lentämisestä, mistä se näki öisin unia, kun se taipaleensa majataloissa koetti piileskellä satunnaisten ratamonlehtien alla, etteivät helmitakkiset rastaat keräisi sitä ruokapöytäänsä. Niin ei saanut käydä, koska silloin koko elämän tarkoitus jäisi toteutumatta.  

Unissa toukka lensi lintuja pakoon levittämällä siipensä. Se tunsi, kuinka tuuli kerääntyi siipien alle ja nosti sitä ylöspäin kuin sillä olisi ollut ilmapatsas allaan. Herätessään toukka katsoi aina ensimmäisenä ruusua, jonka puna oli sille kaikki kaikessa. Ruusu ei ollut enää samanlainen, vaikka toukka ei muutosta huomannut. Toukalla oli ruusu omanaan aina sellaisena kuin ruusu oli ollut kesän keskiön ylityksen hetkenä. Ruusun terälehdet vaalenivat, kuten maailma vanhenee ja puna tiivistyi keskustaan, tuli itsestään tietoiseksi ja astui varren hissiin, kohti juuria. 

Tuli syksy ja juuri kun toukan vauhti alkoi parantua sen oppiessa hallitsemaan jalkojaan, tulivat hallaiset aamut. Toukka alkoi rakentaa taloa. Se valitsi tukevan kasvin varren, kiinnittyi siihen, rakensi ensin sisäseiniksi kotelokopan ja ulkoseinät sen ympärille. Juuri ajoissa. Tuli pakkanen mutta toukka oli suojassa kotelossaan. Ikkunastaan se saattoi tarkastella ruusua ja torkahteli sen katseluun. Koko talven se vietti ikkunassa ja odotti lämmintä kesää. Tosiasiassa ruusussa ei ollut enää terälehtiä ja sen varsi juuri näkyi hangen alta mutta pakkanen oli muotoillut tilalle jäästä ruusun hohtavan sinertävän kuvan ja siinä toukka näki toiveensa.

Kotelossaan toukka ajatteli, kuinka se ulos päästyään singahtaisi ruusunsa luo. Matkaahan ei ollut enää paljon. Mutta nyt sillä oli aikaa järjestää ruusua koskevia ajatuksiaan lehti lehdeltä ja ottaa varresta mittaa mielessään.

Kun toukka keväällä huomasi ilman lämmenneen, se avasi talonsa oven, mutta sen olikin vaikea mahtua ovesta ulos!  Mutta ulos sen oli päästävä. Ei puhettakaan muusta sillä se ei suinkaan ollut unohtanut määränpäätään vaan se oli punaisenpolttavana sen mielessä. Lisäksi toukka oli nälissään. Talven ruokavarastot oli käytetty. Se oli nakerrellut jokaisen lehdenpalasen, jonka oli varannut talonsa komeroihin. 

Toukka käytti kaikki voimansa tunkeutuakseen ulkoilmaan. Se lepäsi välillä, jäykisti vartalonsa jokaisen säikeen yhdeksi tahdoksi ja ponnisti. Talon seinä repesi! Mutta se ei toukkaa kiinnostanut. Se ei tarvinnut asumustaan enää. Tuuli alkoi hyväillä sen olemusta. Se kuoriutui talon rippeistä kuin munasta ja oikoi kosteita siipiään. Sillä toukka oli saanut jostain siivet! Ne levisivät nyt sen molemmille puolille suurina ja värikkäinä kukkina. Siinä toukalla riitti ihmettelemistä! 

Mutta silloin tuuli tarttui toukan siipiin ja heitteli toukkaa minne tahtoi. Mutta toukka ei ollutkaan enää toukka, siitä oli tullut perhonen. Hopeinen säie oli kadonnut sekä kukka, joka oli ollut toukan kiintopisteenä koko sen tähän asti kestäneen elämän ajan.  Kukkia näkyi nyt yhtäkkiä kaikkialla minne perhonen katsoi. Sen pää oli pyörällä.

Perhosen mielessä vilisi kuvia sen menneestä elämästä ja suuresta ruususta, mutta nyt sillä oli uusia vaikeuksia, sillä se ei osannut hallita asentojaan. Se koetti räpytellä siipiään ja käyttää niitä kaikin mahdollisin tavoin, jolloin se kääntyi milloin mihinkin suuntaan eikä se enää tiennyt, missä oli taivas ja missä maa. 

Silloin perhonen kuvitteli näkevänsä ison kukkansa. Siellä se oli! Se saattoi olla sama ruusu, tai eri ruusu, mutta perhosen mielessä se täytti sen tehtävän, joka sille oli aikojen alussa annettu. Mutta perhosen ponnistellessa tuulen halki se paiskautui aina hiukan ohi eikä osunut ruusuun. Niin jatkui kunnes taivaanrannan maalarit antoivat ruusunvärin koko maailmalle. Tämä tapahtui illalla ja silloin perhosen mieli asettui oikein päin taivaaseen ja maahan nähden ja sen sydän kasvoi läsnäolon punaisimmaksi tuoksuksi ja se tiesi olevansa perillä.