tiistai 22. marraskuuta 2011

Hukka ja Joku Muu

 Hukka ja Joku Muu olivat vanhoja ystäviä. Hukka söi ihmisten tavaroita. Kaikkia se ei pystynyt syömään, vaan keräsi niitä asuntoonsa. Joku Muu taas teki ne asiat, joita ei kukaan ihminen halunnut tehdä. Sen ammatti oli olla joku muu.

Joskus Joku Muuta syytettiin asioista, joihin se ei ollut syyllinen. Vaan Hukka olikin vienyt ne tavarat, joiden katoamisesta syytettiin Joku Muuta. Se suututti Joku Muuta.

Itsepäisesti eräs lapsi väitti, että Joku Muu oli vienyt ulos hänen takkinsa ja jättänyt sen puistoon, josta se oli kadonnut, vaikka äiti sanoi lapsen itsensä tehneen niin. ”En minä. Se oli Joku Muu, lapsi huusi. ”Jos se on hukassa, olet itse sen sinne pannut” äiti väitti.

Miten Hukka oli vähemmän syyllinen vaikka se vei tavaroita kaikki päivät? Joku Muu mietti. Joku Muu oli niin tottunut kantamaan syyllisyyttään, ettei se ollut ennen huomannut joutuvansa kantamaan syytökset myös Hukan teoista.

Nyt Joku Muu alkoi nähdä ylimielisyyttä Hukan jokapäiväisessä käytöksessä. Hukka leventeli sillä, että se hankki kaiken tavaran taloon. Joku Muu vain kävi tekemässä hommia, jotka ihmisiltä jäivät tekemättä. Kun lapsi ei halunnut siivota, sen teki Joku Muu. Usein kun piti auttaa jotain ihmistä, ihmiset odottivat Joku Muun ilmestymistä paikalle.

Mutta Joku Muu ei enää jaksanut olla se, joka teki toisten työt. Hukalla taas ei ollut mitään sitä vastaan, että ihmiset edelleenkin hukkasivat tavaroitaan. Joku Muulla oli. Se ei enää jaksanut siivota. Se oli kyllästynyt siihen, että Hukka laajensi jatkuvasti taloa, jotta kaikki hukatut tavarat mahtuisivat siihen. Talo laajensi lonkeroitaan joka ilmansuuntaan ja väli-ilmansuuntiin ja ylöspäin. Hukka kaivoi mielellään tunneleita maan allekin. Täällähän joutuu hukkaan, Joku Muu marisi vaellellessaan talon loputtomilla käytävillä. Kyllä maailmassa ja avaruudessa tilaa riittää, Hukka sanoi hyväntuuliseen tapaansa ja jatkoi talon laajentamista.

Mutta Joku Muu haaveili pienestä omasta huoneesta, jossa vallitsisi ihana järjestys. Sitten se vain lojuisi tuossa suloisessa pesässään ja lukisi romaaneja. Se valitsi eteläkäytävän päässä olevan huoneen, josta oli käynti myös pihalle. Sinne se suunnitteli itselleen puutarhaa. Se vei huoneeseen kaikki kauneimmat Hukan esineet. Ja kun hukkaan oli joutunut erikoisen herkullista ruokaa, se kutsui Hukankin joskus syömään Joku Muun huoneen vieressä olevaan pieneen ruokailuhuoneeseen.

Joku Muu kyllästyi nimeensä. Se sanoi, ettei Joku Muu ole mikään nimi. Siitä tuntui kuin se olisi ei-kukaan. Hukka ja Joku Muu selasivat kalenteria löytääkseen Joku Muulle uuden nimen. Hukka sanoi, ettei senkään nimi ollut mikään oikea nimi. Ne etsivät nimeä Hukallekin mutta Hukka ei ollut mihinkään tyytyväinen. No, ehkä joku hukkaa joskus oman nimensä ja minä voin ottaa sen, se totesi huolettomasti, eikä viitsinyt ajatella asiaa enempää. Joku Muukaan ei tiennyt minkä nimen halusi. Se jatkoi romaanien lukemista ja ajatteli ottavansa jonkun sankarittaren nimen.

Joku Muu halusi olla huolestunut mahdollisimman vähästä. Se oli tyytyväinen omaan pieneen huoneeseensa ja puutarhaansa, jota se hoiti. Välillä se kävi kirjastossa ja kantoi kotiin kirjoja kasseittain. Se luki paljon ja keräsi viisauksia vihkoihin. Se ei enää lähtenyt hoitamaan toisten tehtäviä. Se ei enää halunnut olla joku muu. Ihmiset kantakoot itse vastuun asioistaan, teoistaan ja tekemättä jättämisistään, se päätti.

Hukka halusi olla huoleton mahdollisimman suurella alalla. Se mietti, mahtoiko jotain todella suurta joutua joskus hukkaan, kuten kerrostaloja. Se olisi kätevää, sillä silloin Hukalta säästyisi rakentamisen vaiva. Myös planeetat saattoivat joutua hukkaan. Mutta Hukan teki vakavaksi ajatus,
että se itse joutuisi hukkaan. Minne se silloin joutuisi? Mutta tällaisia ajatuksia sille tuli vain suuren epävarmuuden hetkinä joinain kuutamoisina öinä, kun se ei saanut unta. Silloin piti lähteä ulvomaan kuuta! Silloin Joku Muu tukki korvansa pumpulilla.

Joskus hukkaan joutui lapsiakin vaikkapa huvipuistoreissuillaan. Kerran Hukka toi sellaisen kotiin mutta se oli niin vaivalloinen, ettei Hukka halunnut pitää sitä. Lapsi olisi halunnut jäädä. Sen mielestä Hukan rakentama talo oli ihana ja se juoksenteli villisti ympäri taloa ja sekoitti paikkoja minkä ehti. Hukka juoksi perässä mutta niin siinä sitten kävi, että lapsi joutui hukkaan talon sisälle. Miten Hukan hukassa voi joutua hukkaan, Hukka ihmetteli. Se ajoi lasta perhoshaavin kanssa takaa. Lapsi vilahti aina jonkun nurkan takaa, mutta juuri kun Hukka oli saavuttamaisillaan sen, se oli hävinnyt jonnekin. Sitten se jo keikkui kattolampussa, mistä Hukka sai sen vangittua haaviinsa. Hukka vei lapsen takaisin huvipuistoon ja jätti sen sellaisen kojun luo, jossa luki Neuvonta. Tässä yksi hukassa ollut lapsi, Hukka mörisi. Lapsi jäi parkumaan kojun nurkalle ja olisi tahtonut takaisin Hukan matkaan.

Hukasta tuntui, että sen kaikki selkeät ajatukset olivat aivan hukassa ja Joku Muu lojui sängyssä niin että kasvoi selästään siihen kiinni. Hukka ja Joku Muu pitivät neuvottelun. Ne soittivat konsultin paikalle. Konsultti oli sellainen, joka odotti toimistossaan, että hänelle soitettiin, jotta hän voisi ratkoa toisten ongelmia ja antaa neuvoja. Konsulttikin oli lukenut paljon kirjoja mutta ne olivat erilaisia kuin Joku Muun lukemat kirjat. Joku muu luki kirjoja ahmien ja ahmi samalla herkkujakin. Konsultti luki kirjoja silmälasit nenällään viisastuakseen ja joi samalla vihreää terveysvaikutteista teetä.

Konsultti oli odottanut kauan toimistossaan saadakseen asiakkaan ja oli innoissaan, kun sai Hukan soiton. Joku Muu oli enemmän sitä mieltä, että konsultti tulee kutsua kuin Hukka,  mutta sanoi Hukalle, että tämän tehtävä oli soittaa Konsultille ja kutsua hänet paikalle. Joku Muu oli aivan liian sänkyyn kiinni kasvanut tehdäkseen sen.

Konsultti saapuikin ja kysyi:
-Miten voin auttaa teitä?
Konsultti oli opetellut tuota kysymystä kauan. Hän oli harjoitellut sitä peilin edessä, jotta voisi sanoa sen sitten, kun saisi asiakkaan.
-Minä en halua, että minua syytetään muiden virheistä, huudahti Joku Muu.
-Minä en tahdo joutua hukkaan! Hukka julisti.
Konsultti, jolla oli pitkä joka suuntaan sojottava tukka, haroi hiuksiaan ja mietti.
-Niin, niin, ette halua. Siten konsultti kaivoi esiin paperia ja kirjoitti siihenkin nuo lauseet. Konsultti kaivoi laukustaan kirjan ja etsi siitä vastauksia. Hän mumisi itsekseen. Konsultti mietti ja jännitti niin löytääkseen oikean vastauksen, että hänelle tuli pissahätä. Anteeksi, hän sanoi poistuen vessaan, mutta kävi niin, ettei konsultti enää palannut. Hänen muistilappunsa jäi pöydälle, samoin kirjansa ja silmälasinsa. Joku Muu ja Hukka odottivat häntä pari päivää, jonka aikana Muu luki kaksi romaania ja kolme sarjakuvalehteä. Hukka kaivoi tunnelia Muun kamarista kaakkoon. Sitten Muu totesi:
-Konsultilla on varmaan kova vatsa ja siksi hän viipyy vessassa.
Muu huusi Hukalle, että tämä lähtisi etsimään konsulttia vessasta.
-Mistä niistä, Hukka kysyi. Se oli laajentanut taloaan niin paljon, että jokaiselle vuoden päivälle riitti oma vessansa, siis 365 vessaa. Lisäksi yksi ylimääräinen karkausvuodelle, jossa siis käytiin vain joka neljäs vuosi.
-Toivotonta siis, Joku Muu totesi ja työnsi suuhunsa konvehdin. Emme näe konsulttia enää. Hän on näköjään joutunut hukkaan. Toivottavasti kukaan ei syytä siitä minua! Sillä tosiasiassa se on sinun syysi, Hukka!
-Kuinka niin? Hukka julmistui.
-Kuka käski sinun rakentaa niin paljon vessoja, sekä niin isoja ja kiemuraisia vessoja, että niihin saattaa kadota.
-Ei puhuta tästä kenellekään, Hukka sanoi kuiskaten. Se otti pöydältä konsultilta jääneet tavarat, meni roskakäytäväänsä ja avasi roskakuilun kannen. Se oli kuilu, jonka hukka oli tehnyt rakennusjätteitä varten. Kuilu oli pitkä, se päättyi avaruuteen. Avaruudessa oli tilaa kaikelle ylimääräiselle ja niin konsultin kirja, muistilappu ja silmälasit joutuivat maata kiertävälle radalle.
(Kuitenkin kävi niin, että viikon kuluttua konsultti yhtäkkiä tulikin takaisin ja syytti viipymisestään kovaa vatsaansa, mutta Joku Muu ja Hukka eivät silloin olleet kotona enää.)

-Koska konsultti on kadonnut, meidän täytyy ratkaista ongelmamme itse, Joku Muu tuumasi.
Ratkaisemiseen alkoi löytyä aikaakin, sillä Joku Muu ei löytänyt kätensä ulottuvilta enää lukemattomia kirjoja ja herkut oli syöty. Ongelmana oli vain se, ettei se päässyt enää ylös vuoteeltaan. Hukka keksi siihen näppärän ratkaisun. Se otti sakset ja irrotti patjan päälliskankaan patjasta. Kangas jäi Joku Muun selkään kuin viitta.
-Oikeastaan aika tyylikäs, Joku Muu sanoi ja kääntyili peilin edessä niin, että utareet  sekä viitta heilahtelivat.

-Tehdään suunnitelma, sanoi Joku Muu. Se oli yleensä aika tarmokas luonteeltaan, silloin kun ei ollut uppoutunut muihin maailmoihin, kuten tarinoihin. – Millainen suunnitelma? Hukka kysyi epäilevänä, sillä se ei kauheasti luottanut Joku Muun ideoihin mutta suostui kyllä kuuntelemaan niitä, koska sillä itsellään harvoin oli ideoita. Yleensä sen ajatukset olivat aika hukassa, kun sen olisi pitänyt keksiä jotain älykästä sanomista. Joku Muu oli heistä se ajattelija, Hukka tekijä. Hukka meni, minne nenä näytti. Se keräsi kaikki esineet, joita tuli vastaan. Se laajensi taloa ja itseään kaikkialle.
-Sinä olet lukenut kirjoja, kerro sinä,  Hukka sanoi nöyrästi.
Joku Muu istui pöydän ääreen niin, että viitan helmat hulmahtivat. Joku Muu sai aina tarmoa siitä, että siltä kysyttiin neuvoa.
-Oikeastaan minun pitäisi alkaa konsultiksi, se innostui. Ajattele, kuinka hyvä mainoslause se olisi: ”Älä ratkaise yksin ongelmiasi, sillä ne ratkaisee Joku Muu!”
Muu oli niin ilahtunut tästä keksinnöstään, että se tanssahteli ympäri lattiaa.
-Mutta, mutta, Hukka sanoi, tuohan on juuri sinun ongelmasi…
-Miten niin, Joku Muu suuttui. –Mikä minun ongelmani on? Sekö että keksin mainioita ideoita? Se ei ole mikään ongelma, ettäs tiedät!
-Minä tarkoitan, huokasi Hukka, että sinähän hermostuit juuri siihen, että kaikki halusivat sinun tekevän töitä puolestaan. ”Joku Muu tekee sen!” Ja nyt sinä tarjoudut siihen itse vapaaehtoisesti! Se on pinttynyt sinun päähäsi, etkä pääse eroon siitä! Sinä teet pakkomielteisesti toisten hommia, vaikka et haluakaan.
Hukka katsoi Joku Muuta synkästi ja lausui sitten tuomionsa:
-Se on sinun KOHTALOSI, et pääse eroon siitä, että olet aina se, joka tekee asioita toisten puolesta. Luovuta, hyväksy se, perusta vain ”Joku Muu ratkaisee ongelmasi” - konsulttitoimisto ja jätä minut yksin! Kyllä minä selviän yksinkin!

Hukka alkoi itkeä suureen ääneen, se valitti ja voihki ja tarkoitti sillä, että missään tapauksessa se ei selviäisi yksin. Välillä se katsoi, minkä vaikutuksen sen itku teki Joku Muuhun. Mutta ei se tehnyt juuri mitään vaikutusta, ainakaan heti. Joku Muu tuijotti vain eteensä ja näytti kuin sen päässä olisi raksuttanut iso ratasmäärä, kun se koetti koota ajatuksiaan.
-Onpas erikoista, se mietti ääneen. –Olen koettanut vältellä sitä, mistä pidän kaikkein eniten.
Sitten Joku Muu huomasi Hukan teatteriesityksen ja lohdutti sitä:
-Ensi töikseni ratkaisen sinun ongelmasi, Hukka! Sain idean eräästä romaanista. Siinä etsitään aarretta kartan avulla. KARTAN, Hukka!
Hukka lopetti hölmistyneenä itkunsa, joka olikin teeskenneltyä ja siksi helposti lopetettavissa.
-Hukka, karttojen avulla sinä et joudu koskaan hukkaan. Eikä kukaan mukaan! Sillä Joku Muu on tehnyt kartan!
-Mutta kartatkin voivat joutua hukkaan, Hukka sanoi epäilevästi. –Sano yksikin asia, joka ei voi joutua hukkaan!

Hukka oli joutunut hukkaepätoivoon, Joku Muu huomasi.
-Sinut pitää vapauttaa hukkaamisen iloiseen huolettomuuteen, Joku Muu sanoi. Nyt teemme niin, että minä tulen sinun avuksesi laajentamaan ja kaivamaan ja hukkaamme yhdessä aivan kaiken. Ei se ole niin vaarallista! Ja tehdään samalla karttoja ja hukataan nekin. Ja niin ne tekivät. Ne laajensivat taloa sinne ja tänne ja Hukan tunneleihin romahti kokonaisia kaupunkejakin.
-Nyt te olette hukassa, Joku Muu ja Hukka sanoivat hölmistyneille kaupunkilaisille ja katsoivat sitten toisiaan ja nauroivat kovaäänisesti. Kun kaupunkilaiset kauhistuivat tätä, Joku Muu ojensi heille kartan ja sanoi:
-Ei se ole niin vakavaa.
Ja taas he kaivoivat. Hukka ja Joku Muu taisivat kaivaa itsensä pois tästä tarinasta sillä en enää löydä heitä. He lienevät joutuneet todelliseen hukkaan. Se tarkoittaa ainakin sitä, että on jokainen joutuu tästä lähtien tekemään omat tehtävänsä itse. Sillä koska Joku Muu on hukassa, on turha kuvitella, että se tekisi ne. Ja sillä on Hukan auttamisessa varmasti yllin kyllin tehtävää, vaikka ne joskus palaisivatkin.







sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Perhonen


Varjoinen tie paahteisen niityn laidassa reunusti puutarhapalstoja. Puutarhatilkuilla oli mehiläisillä kiire. Myös eräällä toukalla oli kiire, sillä sitä ohjasi rakkaus, joka etsi määränpäätään, isoa helakanpunaista, punaisenpunaista ruusua, punaisuuden korkeushyppyennätystä koettelevaa ruusua, eikä se ruusu ollut enää nuppu.


Ruusu oli juuri avautunut täyteen loistoonsa, se oli hyvin harkitusti kääntänyt ulospäin terälehtikerroksen toisensa jälkeen, jokaisen hiukan punaisempana kuin edellisen. Sen hengityksen estävä pysähtyneisyys täydellisyyden kynnykselle ennen palatsin luhistumista takanaan keräsi kaiken sädehtiväisyyden kaikkialta, missä sitä suinkin oli, ja tähän ruusuisuuden punaisuuteen oli toukan koko olemassaolo viritetty.

Vaikka toukkaa veti ohut hopeinen säie, joka sitoi sen ruusun kohtaloon, toukka liikkui vaikeasti. Mikään ei kuitenkaan sitonut ruusua toukkaan. Ruusu oli tyhjän tontin valtias. Se oli palstansa ainoa ruusu, tienoon ainoa ruusu mutta toukkia, heitä on paljon.   Toukan rakkauden ilmaisu ei ollut mutkatonta, koska toukan piti vuorotellen liikuttaa etupäätään ja peräpäätään. 


Toukan elämä oli sitä, että se möngersi hitaasti paikasta toiseen. Mutta toukkaa oli kohdannut sellainen harvinainen onni, että se oli nähnyt ruusun ja vaikka tie oli pitkä, oli toukalla aie, joka sitoi sen jokaisen turhalta näyttävän liikkeen yhteen valosäteellä, kaikki liikkeet kauniiksi kimpuksi. 


Liikkumisen suunnitteluun meni niin paljon aikaa.  Sekin oli vaivalloista, koska ei toukka muistanut, kummalla päällä se piti tehdä ja sitten jos teki, oikeaa tietoa ei löytynyt kummastakaan päästä!  Tietoa siitä, kuinka päästä eteenpäin. Menoa hankaloitti se, että toukalla oli mielikuva helposta liikkumisesta, olemisesta jo siellä, missä sen olisi pitänyt olla, ruusussa, ja oli hyvin hämmentävää, ettei se ollut siellä, missä oletti olevansa.
Pitkään toukka odotti olemisensa siirtymistä oikeaan osoitteeseen mutta koska sitä ei tapahtunut, se käytti kaiken tahtonsa saadakseen siirtymisen aikaan jollain pitkulaisen kehonsa osalla. Tieto etsi paikkaansa toukan kehossa. Ensin etupää. Etupään kanssa oli työskenneltävä pitkään, koska kolme jalkaparia eivät tulleet toimeen keskenään. Takapään käsnäjaloista ne eivät halunneet edes tietä mitään, koska nämä olivat aivan toista lajia kuin ne. Pitkula monien jalkaparien keskellä oli kuitenkin kiinni erirotuisilla jaloilla kulkevissa ääripäissä. Takapää jäi liian kauas, kun etupään jalat olivat saaneet askeleensa sovitetuiksi rytmiin, joka siirsi niitä ruusun reittiä annettuun suuntaan. Tie on ruusu.


Takapää ei seurannut etupään mukana vaan jäi vain paikoilleen. Käsky takapäälle piti sitten siirtää takapäähän. Kun käsky oli siirtynyt pienenä sykkivänä valopisteenä takapäähän, piti alkaa valmistella liikuttamista. Etupää agitoi takapäätä tähän liikkeeseen, jotta olisi päässyt jatkamaan matkaa. Takapää olisi jäänyt paikoilleen mutta se kiskaistiin nopealla nykäyksellä hereille ja aloittamaan omat askeleensa.  

Toukan sydän taas halusi lentää ruusun luo. Sen sydän oli samaa ainetta ja väriä kuin ruusu. Sydän ei edes ajatellut jalkoja, ei tiennyt niistä, ei ollut koskaan ottanut niitä huomioon. Olemassaolollaan toukka maalasi ruusua, punaisen kerroksen punaisen päälle. Se oli ruusun punaisuuden lähde. Sivellin, joka sai ruusun hehkumaan.


Toukalla oli unelma nopeasta liikkumisesta. Sillä oli hullu idea lentämisestä, mistä se näki öisin unia, kun se taipaleensa majataloissa koetti piileskellä satunnaisten ratamonlehtien alla, etteivät helmitakkiset rastaat keräisi sitä ruokapöytäänsä. Niin ei saanut käydä, koska silloin koko elämän tarkoitus jäisi toteutumatta.  

Unissa toukka lensi lintuja pakoon levittämällä siipensä. Se tunsi, kuinka tuuli kerääntyi siipien alle ja nosti sitä ylöspäin kuin sillä olisi ollut ilmapatsas allaan. Herätessään toukka katsoi aina ensimmäisenä ruusua, jonka puna oli sille kaikki kaikessa. Ruusu ei ollut enää samanlainen, vaikka toukka ei muutosta huomannut. Toukalla oli ruusu omanaan aina sellaisena kuin ruusu oli ollut kesän keskiön ylityksen hetkenä. Ruusun terälehdet vaalenivat, kuten maailma vanhenee ja puna tiivistyi keskustaan, tuli itsestään tietoiseksi ja astui varren hissiin, kohti juuria. 


Tuli syksy ja juuri kun toukan vauhti alkoi parantua sen oppiessa hallitsemaan jalkojaan, tulivat hallaiset aamut. Toukka alkoi rakentaa taloa. Se valitsi tukevan kasvin varren, kiinnittyi siihen, rakensi ensin sisäseiniksi kotelokopan ja ulkoseinät sen ympärille. Juuri ajoissa. Tuli pakkanen mutta toukka oli suojassa kotelossaan. Ikkunastaan se saattoi tarkastella ruusua ja torkahteli sen katseluun. Koko talven se vietti ikkunassa ja odotti lämmintä kesää. Tosiasiassa ruusussa ei ollut enää terälehtiä ja sen varsi juuri näkyi hangen alta mutta pakkanen oli muotoillut tilalle jäästä ruusun hohtavan sinertävän kuvan ja siinä toukka näki toiveensa.
Kotelossaan toukka ajatteli, kuinka se ulos päästyään singahtaisi ruusunsa luo. Matkaahan ei ollut enää paljon. Mutta nyt sillä oli aikaa järjestää ruusua koskevia ajatuksiaan lehti lehdeltä ja ottaa varresta mittaa mielessään.

Kun toukka keväällä huomasi ilman lämmenneen, se avasi talonsa oven, mutta sen olikin vaikea mahtua ovesta ulos!  Mutta ulos sen oli päästävä. Ei puhettakaan muusta sillä se ei suinkaan ollut unohtanut määränpäätään vaan se oli punaisenpolttavana sen mielessä. Lisäksi toukka oli nälissään. Talven ruokavarastot oli käytetty. Se oli nakerrellut jokaisen lehdenpalasen, jonka oli varannut talonsa komeroihin. 


Toukka käytti kaikki voimansa tunkeutuakseen ulkoilmaan. Se lepäsi välillä, jäykisti vartalonsa jokaisen säikeen yhdeksi tahdoksi ja ponnisti. Talon seinä repesi! Mutta se ei toukkaa kiinnostanut. Se ei tarvinnut asumustaan enää. Tuuli alkoi hyväillä sen olemusta. Se kuoriutui talon rippeistä kuin munasta ja oikoi kosteita siipiään. Sillä toukka oli saanut jostain siivet! Ne levisivät nyt sen molemmille puolille suurina ja värikkäinä kukkina. Siinä toukalla riitti ihmettelemistä! 


Mutta silloin tuuli tarttui toukan siipiin ja heitteli toukkaa minne tahtoi. Mutta toukka ei ollutkaan enää toukka, siitä oli tullut perhonen. Hopeinen säie oli kadonnut sekä kukka, joka oli ollut toukan kiintopisteenä koko sen tähän asti kestäneen elämän ajan.  Kukkia näkyi nyt yhtäkkiä kaikkialla minne perhonen katsoi. Sen pää oli pyörällä.


Perhosen mielessä vilisi kuvia sen menneestä elämästä ja suuresta ruususta, mutta nyt sillä oli uusia vaikeuksia, sillä se ei osannut hallita asentojaan. Se koetti räpytellä siipiään ja käyttää niitä kaikin mahdollisin tavoin, jolloin se kääntyi milloin mihinkin suuntaan eikä se enää tiennyt, missä oli taivas ja missä maa. 


Silloin perhonen kuvitteli näkevänsä ison kukkansa. Siellä se oli! Se saattoi olla sama ruusu, tai eri ruusu, mutta perhosen mielessä se täytti sen tehtävän, joka sille oli aikojen alussa annettu. Mutta perhosen ponnistellessa tuulen halki se paiskautui aina hiukan ohi eikä osunut ruusuun. Niin jatkui kunnes taivaanrannan maalarit antoivat ruusunvärin koko maailmalle. Tämä tapahtui illalla ja silloin perhosen mieli asettui oikein päin taivaaseen ja maahan nähden ja sen sydän kasvoi läsnäolon punaisimmaksi tuoksuksi ja se tiesi olevansa perillä.

Vihreä tuli


Nousin unesta tänään
olen kastunut
olen vettynyt
vihreästä

vihreä tuli
pudotti minuun
ilon

Musiikkia


Musiikki kulkee täällä läpi talon
greipinnahkaseinien
kaikkiin huoneisiin.



Sana on toteemi


Sana
on
toteemi

monet päät
päällekkäin

sarveni ylinnä

Hän juoksee kuin tuuli


Minun rakkaallani
on pehmeä turkki
ja surujuovat nenänpielessä

mustalla vedetyt

olemme yksi iho
yksi karva

hän juoksee kuin tuuli tasankojen yli

en puhu
en sano
en kysy

yksi iho
yksi sielu

en itke
en sure

kun syksy täplittää maan ja talvi tulee
liian nopeasti